Psyykkinen sairaus = tabu ?

Asenteiden muuttuminen johtuu varmasti siitä, että psyykkiset sairaudet ovat ikävä kyllä varsin yleisiä tänä päivänä. Suomalaisista muistaakseni jopa joka viides on enemmän tai vähemmän masentunut ja syö tai on syönyt mielialalääkkeitä. Lääkkeitä määrätään yhä enemmän ja enemmän jo teini-ikäisille. Tämä on seurausta yhä lisääntyvästä työmäärästä ja vaatimuksista työssä. Ihmisille ei jää tarpeeksi aikaa rentoutua ja hoitaa ihmissuhteitaan.

Sad but true*uuh*

[q]bubbelgum:
Mutta mikä on juuri sinun mielipiteesi tähän asiaan?
[/q]

Zuerst: Tyhmimpiä piirteitä mitä ihmisellä on, se että
1) hänellä on aikaa ajatella 2) ja juuri hän uskoo osaavansa ajatella jotakin oikeasti.
Nyky-yhteiskunnassa on huomattavasti enemmän aikaa henkilökohtaiseen valintaan ja tästä ihmisen ajasta kilpailevat jatkuvasti kasvava määrä eri tekijöitä.
Yhteiskunnan kehittyessä ihmiset omaksuvat täytettäväkseen asioita mitkä eivät vuosikymmeniä sitten olleet mitenkään oleellisia tekijöitä, kuten esim. ajan kulun tarkka seuranta, mistä aiheutuu stressiä ja kärsimättömyyttä.
Verrattuna taaksepäin, ihmiselle tarjotaan mikroaaltouuniateria-nopeudella valmiita ratkaisuja, toimintamalleja ja rooleja eri tilanteisiin. Ihminen ei hae muita vastausvaihtoehtoja ja hyväksyy esim. iltalehden lööpin ilman suurempaa kritiikkiä. Ja koska ihminen luulee osaavansa ajatella tilanteensa ja hakee välitöntä ratkaisua, luodaan helposti käsitys myös omasta sairaudesta ja tarpeesta lääkitykseen.*eiei*

Eli väitän, että valtaosa sairauksista ja sairaista on kuvitteellista ja liioiteltua ja näin myös valtaosa määrätyistä lääkkeistä on tarpeettomia.
Valtaosan ihmisten hoitoon riittäisi se, että heillä olisi joku joka välittää tai näyttäisi edes siltä. Mieluiten joku ulkopuolinen, jonka kanssa voi puhua asioista.(katso ps.)
Mielestäni on hyvä, että mediassa tuodaan esille näitäkin asioita, mutta ne ei välttämättä aina anna oikeaa kuvaa, esim. 90-luvulla yht äkkiä kaikilla tangokuninkaallisilla oli burnout koska muillakin oli.

[q]Entä mikä olisi oma reaktiosi ?[/q]
Olen tekopyhä ja väitän, ettei mulle ole useimmiten* ongelmaa keskustella aiheesta ja se että toinen pystyy edes jollekin kertomaan asioistaan, on mielestäni suuri luottamuksen osoitus ja näin ollen olen vastuussa tehdä parhaani tukeakseni häntä. Ja koska se on toiselle tärkeää niin se on minullekin. *jeesuskomplexi**nauru*
*useimmiten: jätän mahdollisuuden sille, että ehkä jokin tulevaisuudessa on mielestäni enemmänkin sairasta kuin sairaus.

ps. Mistähän johtuu, että moni ”hyvä kuuntelija/ystävä” aloittaa vuoronsa sanoilla: ”mä tiedän miltä susta tuntuu. Kun minä..” evvk-*enkeli*

Eiköhän sitä muutenkin julkisesti idioottimaisuuttaan naureta liian monelle asialle, olisi aika ilkeää että tuo ulottuisi vielä sairaisiin ihmisiin :/

Jos ihminen on hieman erilainen ja jonkin verran päästään vialla niin miten se kenenkään mainetta häpäisee, mun mielestä vieläkään psyykkisiä sairauksia ei hoideta tarpeeksi hyvin, jos ihmisen sulkee johonkin laitokseen niin se on varma että siellä se ei ainakaan parane, ja psyykkisesti sairaat ihmiset pistetäänkin vaan laitoksiin sen takia että niistä ei ole muille tai itselleen haittaa, jotenkin tuntuu vaan että vois hoitaa ihmisiä paremminkin..

Kaveri sairastaa skitsofreniaa. Puhkes yllättäin tiettyjen tapahtumasarjojen seurauksena, olin lähellä todistamassa tätä tapahtumaa ja täytyy sanoa että se oli tosi pelottavaa. Tämän henkilön lähipiiri sai kriisiterapiaa ja se teki kyllä tosi hyvää kuulla ammattilaisen suusta mistä nyt on kysymys ja miksi näin tapahtuu. Monet itkkut itkettiin kun pelotti kaverin puolesta. Edelleen pidetään yhteyttä, välit ovat viimeaikoina viilenneet muiden syiden johdosta.
Siinä mielessä asia on edelleen tabu, että en voisi kuvitellakaan kysyväni kaveriltani, että mikäs nyt on olo, kuuluuko ääniä...me tiedettiin sairaudesta ja hän tiesi että me tiedetään, mutta keskenämme ei siitä koskaan puhuttu.

Ei psyykkistä sairautta nykypäivänä kukaan varmaan enää puhtaana tabuna pidä, eiköhän jokaisella ole jotain kokemuksia henkisesti ei niin tasapainoisista kavereista / tutuista. Eri asia on, kuinka moni osaa suhtautua asiaan niin, että ottaa läheisen sairauden sellaisena kun se on eikä ala päivittelemään tapauksen kamaluutta. Kokemus kun on yleensä tavalla tai toisella rankka myös henkilön läheisille, eli typeryyksiä saattaa sanoa ihan tarkoittamattaankin. On raskasta viettää paljon aikaa sellaisen ihmisen kanssa, jonka mielialoja tai käytöstä ei vain voi arvata etukäteen. Paras apu sairastuneelle on vastaavanlaisia tapauksia nähnyt ”kokenut” apu, vaikkei sitten edes ammattiauttaja. Ja läheisille norsun hermot

[q]Pygmi:
Ei psyykkistä sairautta nykypäivänä kukaan varmaan enää puhtaana tabuna pidä, eiköhän jokaisella ole jotain kokemuksia henkisesti ei niin tasapainoisista kavereista / tutuista. Eri asia on, kuinka moni osaa suhtautua asiaan niin, että ottaa läheisen sairauden sellaisena kun se on eikä ala päivittelemään tapauksen kamaluutta. Kokemus kun on yleensä tavalla tai toisella rankka myös henkilön läheisille, eli typeryyksiä saattaa sanoa ihan tarkoittamattaankin. On raskasta viettää paljon aikaa sellaisen ihmisen kanssa, jonka mielialoja tai käytöstä ei vain voi arvata etukäteen. Paras apu sairastuneelle on vastaavanlaisia tapauksia nähnyt ”kokenut” apu, vaikkei sitten edes ammattiauttaja. Ja läheisille norsun hermot
[/q]

Toi on kyllä ihan totta, jos alkaa päivitteleen ja hirveesti sääliin sitä tyyppii niin se vaan pahentaa asiaa, siis tottakai saattaa sisällään hieman sääliä tuntee mutta puhuu vaan suoraan miten asiat on eikä ruveta mitään höösään niin se on jo paljon.

[q]Keniro:
Jos ihminen on hieman erilainen ja jonkin verran päästään vialla niin miten se kenenkään mainetta häpäisee, mun mielestä vieläkään psyykkisiä sairauksia ei hoideta tarpeeksi hyvin, jos ihmisen sulkee johonkin laitokseen niin se on varma että siellä se ei ainakaan parane, ja psyykkisesti sairaat ihmiset pistetäänkin vaan laitoksiin sen takia että niistä ei ole muille tai itselleen haittaa, jotenkin tuntuu vaan että vois hoitaa ihmisiä paremminkin..
[/q]

Voi kunpa psyykkisesti sairaat toimitettaisiinkin laitoksiin. Karu totuus on jotain aivan muuta. Yleensä lääkäri lyö reseptin käteen ja pyytää uusimaan sen kuukauden kuluttua, koska kaikki hoitopaikat ovat aivan täynnä. Laitoshoito on pelkästään hyväksi jos ihminen on sen tarpeessa. Itsellä on siitä kokemusta kuukauden ajalta, kun minut pakkohoitoon psykoottisen masennuksen takia vietiin.

Kaiken kaikkiaan psykiatrinen sairaala on sairaala siinä missä muutkin. Yhtä outoa mielestäni olisi väittää, että ”vakavan keuhkokuumeen sairastajat vain suljetaan sairaalaan eikä ne siellä ikinä parane”. Sairaalathan ovat ensisijaisesti nykyään akuuttien sairauksien hoitoon, koska resurssit eivät kunnolliseen hoitoon meinaa riittää niissäkään. Näin ollen niissä ei kyllä pidetä ihmisiä yhtään sen kauempaa kuin on pakko. Joskus jopa liian lyhyen aikaa

Mua on alkanut ärsyttämään ainainen masennuksesta jauhaminen, ”hei kato q mä oon niiq nyt niiq daun”.
Mun mielestä masennus ei oo sairaus vaan ilmiö.
Asia on erikseen on sitten varsinaiset mielisairaudet, mutta masista ja burnouttia tmv. en näihin laske kun ne kuitenkin on ihmisestä ittestään kiinni. Liikaa töitä, meinaa hajoo pää niiden kanssa? Pidä lomaa, tollo! Vanhat kuviot ahdistaa? Vaihda. Ota ittees niskasta kiinni ja lopeta se vitun ruikutus.
Se mitä tahtoisin kritisoida on lääkäreiden vähän liiankin suurta innokkuutta kirjottaa jotain ryynejä. Eikös ne saa lääkeyhtiöiltä jotain provikkaa ainakun ne kirjottaa niiden ryynejä jollekkin? Ihan oikeesti, skidi on vähän ylivilkas ni ei muuta ku tohtorisedän puheille, ryynit kouraan, rasti ruutuun ”Tapaus hoidettu”, ja ei muuta ku baanalle taas, ketään ei kiinnosta vaikka ne ryynit oiskin se juttu mikä vetää vituiks sen skidin koko tulevaisuuden, kuhan saadaan rasti ruutuun ja vanhemmat tyytyväisiksi.

[q]JustinSane:
Mua on alkanut ärsyttämään ainainen masennuksesta jauhaminen, ”hei kato q mä oon niiq nyt niiq daun”.
Mun mielestä masennus ei oo sairaus vaan ilmiö.
Asia on erikseen on sitten varsinaiset mielisairaudet, mutta masista ja burnouttia tmv. en näihin laske kun ne kuitenkin on ihmisestä ittestään kiinni. Liikaa töitä, meinaa hajoo pää niiden kanssa? Pidä lomaa, tollo! Vanhat kuviot ahdistaa? Vaihda. Ota ittees niskasta kiinni ja lopeta se vitun ruikutus.

[/q]

Masennus on todellakin fyysinen sairaus, ja jotkin oireet voivat olla hyvinkin fyysisiä. Masentuneisuus ei kuitenkaan tarkoita surua tahi murhetta tai sitä että joskus voi olla niin väsynyt ettei saa itsestään mitään irti. Pahasti masentunut ihminen tarvitsee apua eikä siinä vaiheessa patistaminen auta. Masennuksen pahin loppu on itsensä vahingoittaminen, kun sairas ihminen ei enään löydä muuta reittiä pois umpikujasta.

[q]serotonot:

Voi kunpa psyykkisesti sairaat toimitettaisiinkin laitoksiin. Karu totuus on jotain aivan muuta. Yleensä lääkäri lyö reseptin käteen ja pyytää uusimaan sen kuukauden kuluttua, koska kaikki hoitopaikat ovat aivan täynnä. Laitoshoito on pelkästään hyväksi jos ihminen on sen tarpeessa. Itsellä on siitä kokemusta kuukauden ajalta, kun minut pakkohoitoon psykoottisen masennuksen takia vietiin.

Kaiken kaikkiaan psykiatrinen sairaala on sairaala siinä missä muutkin. Yhtä outoa mielestäni olisi väittää, että ”vakavan keuhkokuumeen sairastajat vain suljetaan sairaalaan eikä ne siellä ikinä parane”. Sairaalathan ovat ensisijaisesti nykyään akuuttien sairauksien hoitoon, koska resurssit eivät kunnolliseen hoitoon meinaa riittää niissäkään. Näin ollen niissä ei kyllä pidetä ihmisiä yhtään sen kauempaa kuin on pakko. Joskus jopa liian lyhyen aikaa
[/q]

Juuri näin

[q]JustinSane:
Mua on alkanut ärsyttämään ainainen masennuksesta jauhaminen, ”hei kato q mä oon niiq nyt niiq daun”.
Mun mielestä masennus ei oo sairaus vaan ilmiö. [/q]
Samaa mieltä osittain. Ja olisin varmasti täysin, ellen itse olisi siihen aikanaan sairastunut. Enkä nyt tarkoita mitään ”pari kuukautta on ollut vähän paska olo”, vaan vuosia kestävää ahdistusta,saamattomuutta, unihäiriöitä, aloitekyvyttömyyttä jne.
Minuakin kyllä vituttaa se että nykyään masennus tulee ilmi eniten erilaisten julkkisten tilityksissä seiskassa, kun he kertovat kuinka olivat todella masentuneita kuukauden.
Niihin aikoihin kun tajuttiin tautina esim syöpä, olisitko sanonut syöpäpotilaille ”ei teitä oikeasti mikään vaivaa, ottakaa vain itseänne niskasta kiinni niin ne kivut katoavat ja kasvain kuihtuu pois?” Masennus on lääketieteessä sangen tutkimaton ilmiö, ja edelleenkään ei osata varmasti sanoa mistä se johtuu. Varmimmat epäilyt koskevat aivokemiallisia häiriöitä, joten niitä lääkkeitse hoidetaan. Kuitenkaan ei tarkkaan tiedetä mikä nämä aivokemialliset häiriöt aiheuttaa. Ihminen on kuitenkin psykofyysinen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

[q]JustinSane:
Asia on erikseen on sitten varsinaiset mielisairaudet, mutta masista ja burnouttia tmv. en näihin laske kun ne kuitenkin on ihmisestä ittestään kiinni. Liikaa töitä, meinaa hajoo pää niiden kanssa? Pidä lomaa, tollo! Vanhat kuviot ahdistaa? Vaihda. Ota ittees niskasta kiinni ja lopeta se vitun ruikutus. [/q]
Jos ihminen on oikeasti masentunut, ei se enää ruikuta. Se vetäytyy kuoreensa ja pois kaikenlaisista sosiaalisista tilanteista. Niin minulle ainakin kävi. Oma tarkoitukseni masennuksesta kertoessa ei todellakaan ole ruikuttaa, vaan kertoa siitä faktoja, jotta ihmiset osaisivat suhtautua siihen. Toisekseen masennus ei ole itsestä välttämättä kiinni. Ihmiselle tapahtuu elämässä paljon asioita, joihin hän ei pysty itse vaikuttamaan. Esimerkiksi työpaikalla jatkuva pitkä henkinen pahoinpitely ja siitä johtuva tolkuton stressi voi pidemmän päälle murskata ihmisen alleen. Miten tuollaisessa tilanteessa otetaan lomaa, jos vaikka olet perheen tuloista vastuussa oleva, eikä ole mahdollisuutta irtisanoa itseään ja olla 3kk karenssissa työkkäristä jne?
[q]JustinSane:
Se mitä tahtoisin kritisoida on lääkäreiden vähän liiankin suurta innokkuutta kirjottaa jotain ryynejä. Eikös ne saa lääkeyhtiöiltä jotain provikkaa ainakun ne kirjottaa niiden ryynejä jollekkin? Ihan oikeesti, skidi on vähän ylivilkas ni ei muuta ku tohtorisedän puheille, ryynit kouraan, rasti ruutuun ”Tapaus hoidettu”, ja ei muuta ku baanalle taas, ketään ei kiinnosta vaikka ne ryynit oiskin se juttu mikä vetää vituiks sen skidin koko tulevaisuuden, kuhan saadaan rasti ruutuun ja vanhemmat tyytyväisiksi.
[/q]
Tuosta olen kanssasi samaa mieltä. Kelan korvauskäytännyt psyykkisten sairauksien, kuten masennuksen hoidossa ovat muuttuneet enemmän siihen suuntaan että lääkkeitä korvataan, varsinaista terapiaa ei. Näin ollen esim. pienituloisella ihmisellä, kuten opiskelija, ei ole mahdollisuutta saada asiaankuuluvaa hoitoa, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäävät lääkkeet jotka eivät ikinä poista itse tautia vaan ainoastaan oireet. Alunperinhän masennuslääkkeet kehitettiin sitä varten, että ihminen saisi voimi ratkoa ongelmiaan. Nykyään niitä pidetään ratkaisuna niihin. Ja noista provikoista: mitä järkeä minkään lääketehtaan olisi niitä provikoita maksaa kun nykyään on se halvemman korvaavan lääkkeen laki, jolloin ihmisellä on mahdollisuus vaihtaa lääke erimerkkiseen?

Suomessa tiettävästi hirveästi ainakaan toistaiseksi hoideta lasten ylivilkkautta lääkkeitse, vaan kyseinen kauhukuva on enemmänkin amerikasta tänne kotiutunut.

[muokattu 27.5.2004 17:17]

[muokattu 27.5.2004 17:32]

[q]Se mitä tahtoisin kritisoida on lääkäreiden vähän liiankin suurta innokkuutta kirjottaa jotain ryynejä. Eikös ne saa lääkeyhtiöiltä jotain provikkaa ainakun ne kirjottaa niiden ryynejä jollekkin? Ihan oikeesti, skidi on vähän ylivilkas ni ei muuta ku tohtorisedän puheille, ryynit kouraan, rasti ruutuun ”Tapaus hoidettu”, ja ei muuta ku baanalle taas, ketään ei kiinnosta vaikka ne ryynit oiskin se juttu mikä vetää vituiks sen skidin koko tulevaisuuden, kuhan saadaan rasti ruutuun ja vanhemmat tyytyväisiksi.
[/q]

Lääkärit eivät saa provisiota määräämistään lääkkeistä. Ja Suomessa ei - kuten serotonot jo totesi - juurikaan hoideta lasten ylivilkkautta stimulanteilla. Oletko muuten ajatellut, että koulunkäyntiä haittaava keskittymishäiriö voi hoitamattomana myös ”vetää vituiks” skidin koko tulevaisuuden?

On hassua että sinä, jolla ei uskoakseni ole minkäänlaista lääketieteellistä tai psykiatrista koulutusta osaat sanoa lääkäreitä paremmin mikä ihmisiä vaivaa.

[muokattu 27.5.2004 17:35]

[q]Keniro:
Jos ihminen on hieman erilainen ja jonkin verran päästään vialla niin miten se kenenkään mainetta häpäisee, mun mielestä vieläkään psyykkisiä sairauksia ei hoideta tarpeeksi hyvin, jos ihmisen sulkee johonkin laitokseen niin se on varma että siellä se ei ainakaan parane, ja psyykkisesti sairaat ihmiset pistetäänkin vaan laitoksiin sen takia että niistä ei ole muille tai itselleen haittaa, jotenkin tuntuu vaan että vois hoitaa ihmisiä paremminkin..
[/q]

Monet mielisairaat kyllä saattavat halutakin hoitoa, ihan kuten muutkin sairaat. Esim. jos piru koko ajan kuiskii sun korvassa ”tapa kaikki” ni kyllä apu kelpaa. Ja kaikki tuntemani ihmiset jotka ovat mielisairaalaan joutuneet ovat tulleet paremmassa kunnossa ulos.

Pakkohoitokin on joskus tarpeen, jos ihminen on muille tai itselleen vaaraksi.

[q]phanatic:

[q]
Lääkärit eivät saa provisiota määräämistään lääkkeistä. Ja Suomessa ei - kuten serotonot jo totesi - juurikaan hoideta lasten ylivilkkautta stimulanteilla. Oletko muuten ajatellut, että koulunkäyntiä haittaava keskittymishäiriö voi hoitamattomana myös ”vetää vituiks” skidin koko tulevaisuuden?
[/q]

Toi provikkajuttu voi olla virheellinenkin, jokin sellainen hämärämuistikuva vain oli, voi olla, että se ei sitten ollut suomessa tmv.

En tietääkseni puhunut missään vaiheessa postiani spesifisesti Suomesta? Mutta kuitenkin, kyllä, suomessakin hoidetaan jopa kymmenvuotiaita lapsia rauhoittavilla, tiedän aiheesta parikin tapausta. Jenkeissähän tuo ilmiö taas pyörii jo ihan toisessa mittakaavassa.

Ja olen myös ajatellut, että ”koulunkäyntiä haittaava keskittymishäiriö voi hoitamattomana myös ”vetää vituiks” skidin koko tulevaisuuden”.
Hyvinkin tarkaaan, henkilökohtaisten kokemusten ansiosta, ja yksi ainoista asioista joista todella olen äidilleni kiittollinen on, että hän teki aikanaan juuri ne valinnat mitkä teki ja minä olen saanut kasvaa juuri tälläiseksi ihmiseksi kuin olen.


[q]
On hassua että sinä, jolla ei uskoakseni ole minkäänlaista lääketieteellistä tai psykiatrista koulutusta osaat sanoa lääkäreitä paremmin mikä ihmisiä vaivaa.

[muokattu 27.5.2004 17:35]
[/q]

En mielestäni missään vaiheessa dissannut lääkäreiden / psykiatrien ammattitaitoa sinänsä, enkä ottanut esille mitään tiettyä tapausta jossa olisin suoraan tuominnut em. ammatinharjoittajien toimintaa? Korjaa toki jostain löydät tuollaisen kohdan.

Minun mielestäni tuo ylenpalttinen lääkityksen määrääminen, varsinaisen hoidon usein jäädessä puuttelliseksi, on noin yleisenä ilmiönä a) aika huolestuttava b) yleisesti aika perseestä.
Vaikken nyt mikään hirveä luomuihminen olekkaan, niin lääkkeitä en käytä ollenkaan, en edes aspiriinia. Uskoakseni ihminen on kuitenkin sen verran näppärästi toimiva kokonaisuus, että sen pitää pystyä itse selviämään noista perustaudeista ym. Parikin kertaa olen saanut kohteliaasti kieltäytyä antibioottikuureista, joita muuten niitäkin määrätään nykyään aika iloiseen tahtiin, ihan vain esim. ettei tohtorin tarvitsee lähettää potilasta ”tyhjin käsin” kotiin. Ja hienosti olen silti tullut toimeen, sairaana olen suunnilleen kerran neljässä vuodessa.

[q]serotonot:
---
Samaa mieltä osittain. Ja olisin varmasti täysin, ellen itse olisi siihen aikanaan sairastunut. Enkä nyt tarkoita mitään ”pari kuukautta on ollut vähän paska olo”, vaan vuosia kestävää ahdistusta,saamattomuutta, unihäiriöitä, aloitekyvyttömyyttä jne.
Minuakin kyllä vituttaa se että nykyään masennus tulee ilmi eniten erilaisten julkkisten tilityksissä seiskassa, kun he kertovat kuinka olivat todella masentuneita kuukauden.
Niihin aikoihin kun tajuttiin tautina esim syöpä, olisitko sanonut syöpäpotilaille ”ei teitä oikeasti mikään vaivaa, ottakaa vain itseänne niskasta kiinni niin ne kivut katoavat ja kasvain kuihtuu pois?” Masennus on lääketieteessä sangen tutkimaton ilmiö, ja edelleenkään ei osata varmasti sanoa mistä se johtuu. Varmimmat epäilyt koskevat aivokemiallisia häiriöitä, joten niitä lääkkeitse hoidetaan. Kuitenkaan ei tarkkaan tiedetä mikä nämä aivokemialliset häiriöt aiheuttaa. Ihminen on kuitenkin psykofyysinen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Jos ihminen on oikeasti masentunut, ei se enää ruikuta. Se vetäytyy kuoreensa ja pois kaikenlaisista sosiaalisista tilanteista. Niin minulle ainakin kävi. Oma tarkoitukseni masennuksesta kertoessa ei todellakaan ole ruikuttaa, vaan kertoa siitä faktoja, jotta ihmiset osaisivat suhtautua siihen. Toisekseen masennus ei ole itsestä välttämättä kiinni. Ihmiselle tapahtuu elämässä paljon asioita, joihin hän ei pysty itse vaikuttamaan. Esimerkiksi työpaikalla jatkuva pitkä henkinen pahoinpitely ja siitä johtuva tolkuton stressi voi pidemmän päälle murskata ihmisen alleen. Miten tuollaisessa tilanteessa otetaan lomaa, jos vaikka olet perheen tuloista vastuussa oleva, eikä ole mahdollisuutta irtisanoa itseään ja olla 3kk karenssissa työkkäristä jne?

[/q]

Oikeesti, propsit sulle, en tiedä teitkö sen vahingossa vai, et mutta onnistuit löytämään hivenen trollailevasta postistani sen pointin ja riistit minulta hyvät väännöt Njoo, ehkä selitän kantani nyt neutraalimmin.
Eli minun mielestäni on olemassa kaksi ”sairautta”.
Sinua tuntematta ja sen tarkemmin sun henkilökohtaisiin juttuihin puuttumatta, mutta kuitenkin selostuksesi perusteella, uskoisin, että sinulla on hyvinkin voinut olla se ”oikea tauti”.
Kun taas toisaalta on olemassa tämä juuri kuvailemasi ”trendimasennus”. Joka on siis juuri se ”tauti” mikä minua nimenomaan vituttaa. Eli siis periaatteessa on olemassa joukko ihmisiä jotka ovat ”pilanneet masennuksen maineen”. Siis juuri tuohon sinun kuvailemaasi malliin, että muutaman viikon on ollut paskat vibat niin juostaan tohtorilta debislääkkeitä kiljumaan.
Eli siis uskon, että on olemassa ihan oikea sairaus, joka johtuu joko siitä aivokemiasta tai sitten jostain muusta, mutta joka kuitenkin on ihan oikea sairaus joka vaatii hoitoa.
Mutta sitten taas toisaalta on olemassa tämä ilmapiiri jossa lähdetään heti lääkkeitse hoitamaan ihan normaalejakin mielialavaihteluita. Ja sitten on tietysti olemassa myös nää huomionkipeät idiootit. Kun masennustahan voi juuri sen enigmaattisen luonteen ansiosta ”feikata” kuka tahansa / virheellinen diagnoosi on enemmän kuin helppo tehdä.

Toinen asia mikä pistää miettimään on nykyisen nuoret / teini-ikäiset, joille ihan tutkimustenkin mukaan määrätään aivan helvetisti psyykelääkkeitä nykyään. Mielestäni on aiheellista kysyä, että voiko nykynuoriso sitten helvetin paljon huonommin, vai onko ilmapiiri vain muuttunut siihen suuntaan, että lääkkeitä sekä määrätään, että halutaan, hanakammin kuin aiemmin?
Siis helvetti, se on rankkaa kasvaa ja angsti on kuulunut murrosikään olennaisena osana jo hyvän tovin, melkein pelottaa minkälainen tulevaisuus on edessä kun tää viinan kanssa psygelääkkeet nappaillu pumpulipääsukupolvi ”pääsee puikkoihin”.

[muokattu 27.5.2004 19:48]

[q]JustinSane:
Vaikken nyt mikään hirveä luomuihminen olekkaan, niin lääkkeitä en käytä ollenkaan, en edes aspiriinia. Uskoakseni ihminen on kuitenkin sen verran näppärästi toimiva kokonaisuus, että sen pitää pystyä itse selviämään noista perustaudeista ym. Parikin kertaa olen saanut kohteliaasti kieltäytyä antibioottikuureista, joita muuten niitäkin määrätään nykyään aika iloiseen tahtiin, ihan vain esim. ettei tohtorin tarvitsee lähettää potilasta ”tyhjin käsin” kotiin. Ja hienosti olen silti tullut toimeen, sairaana olen suunnilleen kerran neljässä vuodessa.
[/q]

Se, ettet sairastele johtuu mm. siitä että Suomessa ihmiset on rokotettu monia vakavia tauteja vastaan. Ennen nykylääketiedettä kulkutaudit korjasivat satoa hieman eri tahtiin kuin (länsimaissa) nykyään.

[q]phanatic:
---
JustinSane:
Vaikken nyt mikään hirveä luomuihminen olekkaan, niin lääkkeitä en käytä ollenkaan, en edes aspiriinia. Uskoakseni ihminen on kuitenkin sen verran näppärästi toimiva kokonaisuus, että sen pitää pystyä itse selviämään noista perustaudeista ym. Parikin kertaa olen saanut kohteliaasti kieltäytyä antibioottikuureista, joita muuten niitäkin määrätään nykyään aika iloiseen tahtiin, ihan vain esim. ettei tohtorin tarvitsee lähettää potilasta ”tyhjin käsin” kotiin. Ja hienosti olen silti tullut toimeen, sairaana olen suunnilleen kerran neljässä vuodessa.

---


Se, ettet sairastele johtuu mm. siitä että Suomessa ihmiset on rokotettu monia vakavia tauteja vastaan. Ennen nykylääketiedettä kulkutaudit korjasivat satoa hieman eri tahtiin kuin (länsimaissa) nykyään.
[/q]

Tartuit sitten siihen kaikkein irrelevanteimpaan osaan tekstissäni... No eipä tuo mitään.
En sanonut, että sairastelemattomuuteni olisi yksinomaan lääkkettömyyden ansiota, enkä myöskään tarvitse oppituntia historiasta. Tosiasia kuitenkin on, että sairastelen huomattavan paljon vähemmän kuin muut.

[q]JustinSane:
Tosiasia kuitenkin on, että sairastelen huomattavan paljon vähemmän kuin muut.
[/q]

Ketkä muut?

Siitä ei ole montaa vuosikymmentä aikaa kun asenteet psyykkisiin sairauksiin olivat hyvin kielteisiä. Jos oli mieleltään sairas, sitä ei olisi saanu kertoa muille, saati sitten hakea apua perheen ulkopuolisilta tahoilta, ja näin häpäistä perheensä maine. Niistä asioista ei saatu/uskallettu puhua, se oli tabu.

Nykyään asiat ovat menneet jo parempaan suuntaan. Psyykkisistä sairauksista puhutaan jo yleisemmin. Ja aihe on myös ollut, varsinkin lähiaikoina, esillä mediassa. Ihmiset uskaltavat jo paremmin myöntää itselleen ja muille että ovat mieleltään sairaita ja osaavat hakea myös itselleen apua.

Mutta mikä on juuri sinun mielipiteesi tähän asiaan?
Onko oikein että mediassa ja kouluissa jaetaan tietoa nykyään enemmän kyseisitä ongelmista. Kerrotaan esimerkkejä erilaisista tapahtumista, ja annetaan ihmisille mahdollisuus kuulla näistä asioista vaikka ne eivät omaa elämää koskisikaan. Vai pitäisikö mielestäsi edelleen yhteiskunnassa linjan olla se, että nämä asiat eivät kuulu mediaan ja suuren yleisön tietoisuuteen?

Entä mikä olisi oma reaktiosi jos joku lähipiirissäsi kertoisi kärsivänsä henkisen puolen ongelmista? Olisiko kiusallista kuullaa sellaisesta, ja alkaisitko välttelemään kyseisen henkilön seuraa? Vai osaisitko vilpittömästi näyttää mielenkiintoa toisen ajatuksille ja tukea ja auttaa häntä läpi vaikeiden asioiden?

Itse en vielä tällä hetkellä ota kantaa näihin kysymyksiin, koska en halua antaa mitään tiettyä suuntaa keskustelun kululle. Vaan jään mielenkiinnolla odottamaan mitä tästä seuraa.. Niin, ja tämä teksti ei perustu minkäänlaisiin faktoihin. Vaan omiin mielikuviini siitä miten ennen on asiat ollu, ja mikä niiden laita on nykyään..